Movie Monday #13 - Ihan naurettavaa...

Jaaa tämän viikkoinen Movie Monday-haaste otetaan vastaan tällä sekunnilla ja samalla sekunnilla kirin myös nämä haasteet kiinni, joten jee! Yksi miniaalto sille! Nyt asiaan.
Tämän viikkoinen haaste käskee kirjoittamaan jostakin älyttömän hauskasta kohtauksesta, joka naurattaa kerta toisensa jälkeen! Näitähän elokuvia on taas vaihteeksi miljoonia eikä elokuvan välttämättä tarvitse olla edes komedia. Itseasiassa minusta tuntuu että huumorikohtaukset naurattavat enemmän jos ne eivät sisälly varsinaiseen komediaelokuvaan.
Nyt kuitenkin, kaikista maailman elokuvista huolimatta, päädyin Perttu Lepän ohjaamaan Pitkä Kuuma Kesä-elokuvaan. Sitäpaitsi tämä elokuva pitää sisällään moniakin kohtauksia, jotka sopivat tähän hetkeen ja tähän haasteeseen.

Mutta nyt vaikka kaikki varmasti olettavat että aion puhua ehdottomasti suosikkihahmostani Jimistä ja hänen valloittavista sutkautuksistaan, en puhu. Kääntäkäämme katse aina ja ikuisesti kännissä olevaan Kukkoseen. Elokuvan alkupuoliskolla on kohtaus, jossa Kukkonen on kiivennyt kännipäissään puuhun ja huutelee sieltä kovaan ääneen "Viinaaaaa! Tupakkaaaa! Seksiääää!". Noh, kyllähän tämä ensimmäisellä katsomiskerrallakin nauratti ja naurattaa tietenkin edelleen. Nykyään tosin nauruun liittyy eräs sattumus muutaman vuoden takaisesta Juhannuksesta. Jep, löysin itseni huutamasta auton ikkunasta ohikulkijoille noita kolmea sanaa. Ehkei siitä sen enempää..
Mutta loistava elokuva, loistava kohtaus ja, kuten uskotte, joka ainut kerta naurattava kohtaus!

Movie Monday #12 - Parhaista parhain

Noniin ja heti perään seuraavaa niin pääsen vielä tänään kirjoittamaan tämän päivän oikean Movie Monday-haasteen! Viime viikon haasteenahan tosiaan oli kirjoittaa siitä omasta lempinäyttelijästä ja minä päätin nyt tähän merkintään valita kaksi näyttelijää! Tai näyttelijän ja näyttelijättären.

Näyttelijättären valitseminen oli älyttömän vaikeaa ja kävin mielessäni läpi Natalie Portmanin, Nicole Kidmanin, Meryl Streepin, Helena Bonham-Carterin, Liv Tylerin, Cate Blanchettin.. Ja sitten iski karu totuus; en ole nähnyt noilta upeilta näyttelijöiltä tarpeeksi elokuvia voidakseni sanoa kuka heistä olisi se kaikista ihanin näyttelijätär. Niinpä pienen mutkan kautta päädyin yhteen ehdottomaan suosikkiini; Michelle Rodrigueziin.
Monet pitävät Rodriguezia aika tyhjänpäiväisenä näyttelijänä, koska hänet muistetaan varmaan kaikista parhaiten Lettyn roolista Fast and the Furious-sarjassa eivätkä ne elokuvat loppupeleissä ole kovin kummoisia.. Vaikka allekirjoittanut onkin menettänyt sydämensä sille sarjalle nimenomaan Rodriguezin ja tuon vastanäyttelijän Vin Dieselin takia.
Rodriguez on monille tuttu myös tv-sarjasta Lost, joka pyöri televisiossa kuuden kauden voimin. Rodriguez näytteli silloin ärsyttävääkin ärsyttävämpää Ana Luciaa. Vuonna 2009 Rodriguez sai myös lisää näkyvyyttä ja ehkä hieman asiallisemmankin roolin maailman yhdestä suurimmista elokuvista; Avatarista! Tuossa spektaakkelissa Rodriguez näytteli ihmispilottia, Trudya.
Itse rakastuin Rodrigueiin Fast and the Furiousin ensimmäisen osan yhteydessä ja kyseisen elokuvan jatko-osien sekä muiden elokuvien sekä Lostin myötä rakkaus on vain syventynyt. Voisin siis väittää etät Michelle Rodriguez on rakkain naisnäyttelijä minulle!

Miesnäyttelijän valitsemisen kohdalla ei ollut yhtä suuria vaikeuksia kuin naisnäyttelijää valitessa, joskin kävin mielessäni läpi Hugh Jackmanin lisäksi myös Heath Ledgerin, Johnny Deppin, Viggo Mortensenin, Andy Serkisin, Jack Nicholsonin, Antonio Banderasin, Christian Balen ja moonta muuta.
Hugh Jackman oli kuitenkin melko itsestäänselvä valinta tässä kohtaa, koska en nyt muista olenko nähnyt yhtään huonoa roolisuoritusta kyseiseltä mieheltä. Kaikista tunnetuin Hugh Jackman-rooli taitaa olla X-Menien Wolverine. Kaikille varmasti tulee ensimmäisenä Jackmanista mieleen pitkät kynnet ja raju tukka. Omalla kohdalla ensimmäinen Jackman-elokuva kuitenkin oli Van Helsing ja rakkauttahan se oli ensisilmäyksellä. X-Menit taisi tulla seuraavaksi. Viimeisen niitin Hugh Jackman-rakkauteeni iski kuitenkin vuonna 2008 ilmestynyt Australia-elokuva, missä Jackman näytteli yhdessä Nicole Kidmanin kanssa. Oikeastaan juuri Australia-elokuvan roolihahmo Drover oli syy miksi nyt kaiken kaikkiaan päädyin juuri Jackmaniin. Drover hakkaa kaikki Wolverinet ja Van Helsingit mennen tullen. Hugh Jackman on kingi ja Michelle Rodriguez kuningatar!

Movie Monday #11 - Ärsyttävin elokuvahahmo

Olen tehnyt kärpäsestä härkäsen miettiessäni tätä Movie Mondayn yhdettätoista haastetta ja ensimmäinen ajatukseni oli Harry Potter-sarjan ärsyttävistä ärsyttävin päähenkilö, joka sattuu olemaan ärsyttävä vain elokuvissa muttei kirjoissa. Seuraavaksi ajattelin että "Hei! Twilight-elokuvat käsittävät ainoastaan ärsyttäviä hahmoja!". Sitten ajattelin että josko kirjoittaisin elokuvista huolimatta maailman ärsyttävimmästä sarjahahmosta, Hopeanuolen pojasta Weedistä.
Sitten totesin että ei, kirjoitan Harry Potter-sarjan Ginny Weasleystä.

Bonnie Wright näyttelee Harry Potter-elokuvissa Weasleyn perheen nuorimmaista lasta ja perheen ainoaa tytärtä, Ginny Weasleyä. Muistan että hahmo oli jo kirjoissa älyttömän turhauttava ja aivan mahdottoman ärsyttävä. Mutta, jos mahdollista, Wrightin esittämä Ginny on vielä kirjan Ginnyäkin ärsyttävämpi.
Hahmo esiintyy ensimmäisen kerran Viisasten Kivi-elokuvassa, jossa pieni tyttö roikkuu äitinsä kädessä ja ujona tuijottaa suurta ja mahtavaa Harry Potteria, joka on pyytänyt tuon äidiltä neuvoa kuinka päästä asemalaiturille. Jatkossa seuraamme tämän Harry Potter-fanitytön raivostuttavan ujoa ja ilmeetöntä käytöstä joka ainoassa elokuvassa.

Eniten Ginnyssä ärsyttää se, että ensin tuo on oikeasti kirjoissa ja elokuvissa esiintyvä Harry Potter-fani ja seuraavassa hetkessä tuo on umpirakastunut tuohon poikaan-joka-elää. Ginny on myös raivostuttavan kaikkitietävä ja täydellinen. Onhan Hermione Grangerkin yhtä kaikkitietävä ja täydellinen, muttei kuitenkaan juuri ärsytä katsojaa. Ginny sen sijaan.. Ei muuta te ekuin keskittyy olemaan ärsyttävä. Nyt on pakko vielä avautua Rowlingin kirjoittamasta epilogista, joka oli kuin piste iin päälle. Seuraa siis SPOILER!!
Ginny ja Harry menevät yhteen, mikä on itsessään jo oksettavaa. Kuvitelkaa itsenne menemään naimisiin parhaan kaverinne pikkusiskon/veljen kanssa. Toisekseen vaikka kaikki tätä ajatustapaa vihaavatkin; Harry ja Ginny parina ovat kuin Harryn vanhemmat; Ginny on ilmetty Lily ja Harry taas ilmetty isänsä James. Nuo saavat kolme lasta, joiden nimet ovat kamalinta maailmassa.
Voin vain kysyä yhden kysymyksen; mitä helvettiä Rowlingin päässä liikkui kun hän loi Ginny Weasleyn ja vei hänet vielä vihille Harry Potterin kanssa? Entä miten Bonnie Wright ei onnistunut saamaan yhtään erilaista ilmettä aikaiseksi kahdeksan elokuvan aikana? Näitä ihmeitä on syytä mietiskellä ja näin ollen totean Ginny Weasleyn koko elokuvamaailman ärsyttävimmäksi hahmoksi!

Movie Monday #10 - Who would you be?

Nyt kiriminen läheteään loppusuoralle, koska Movie Monday-haasteissa ollaan jo toissa viikossa eli nyt kysellään kuka olisin ja missä olisin, jos saisin itse valita! Ja uskokaa tai älkää, tätä kysymystä helpompaa ei kai voisi ollakaan. Vastaus on yksinkertainen ja juontaa juurensa jo vuoteen 2001, jolloin myös loin ensimmäisen oman hahmoni ja yllätys yllätys, tämä hahmo sijoittui J.R.R. Tolkienin ja Peter Jacksonin toteuttamaan Keski-Maahan! Pääsen kirjoittamaan elokuvista vielä vaikka kuinka monta kertaa, koska ne ovat niin suuri osa elämääni. Kerron nyt kuitenkin vaikka olisin toki voinut valita myös J.K. Rowlingin Potter-maailman, mutta en.. suostuisi menemään niihin elokuviin. BookMonday-meiningissä voisin sinne uppoutua yhtälailla kuin Keski-Maahankin.

Jos pitäisi Keski-Maan paikoista alkaa itsessään valitsemaan joku tietty paikka niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä eksyisin Synkmetsään asustelemaan ja näin ollen tottakai olisin yksi Synkmetsän haltioista. Kaikella kunnioituksella mutta en viitsisi olla örkki tai hiisi, koska ne kuolevat alta aikayksikön aina. Peikot taas ovat rumia vaikka älykkyysosamäärämme varmaan kohtaisivatkin aika hyvin.
Elokuvissahan Synkmetsästä ei kerrota juuri muuta kuin että Legolas on sieltä kotoisin, mutta tietämättömille sanottakoon että se on Keski-Maan kolmesta haltiavaltakunnasta se kaikista suurin ja.. pimein. Aika vaikeasti selitettävissä mutta yleensä mielletään että haltia-asumuksia on nykyään enää Rivendell, Lórien ja Synkmetsä. Synkmetsä kiinnostaa minua siksi eniten että se on varmaan kahden muun haltiapaikan tavoin älyttömän kaunis paikka, muttei kuitenkaan niin turvallinen ja niin rauhaisa kuin esim. Rivendell. Kaipaisin jotain actionia elämääni ja luulisin että siellä pääsisin kaikista suurimmalla todennäköisyydellä mähinöimään örkkien kanssa aina kun siltä tuntuisi. Nyt kun Peter Jackson ohjaa paraikaa Tolkienin toista kirjaa, The Hobbitia, josta ilmestyy kaksiosainen elokuvasarja ensi vuonna ja seuraavana vuonna, silloin pääsemme tutustumaan Synkmetsään paremmin. Bilbohan tosiaan matkaa 13 kääpiöystävänsä kera Synkmetsän halki kohti Yksinäistä vuorta. Sitä odotellessa! Toivottavasti Synkmetsä vastaa näkemyksiäni, mutta luotan täysin Jacksoniin ja siihen että se mies osaa tehdä Synkmetsästä Synkmetsän näköisen! Puolentoista vuoden päästä voinenkin siis muuttaa sinne.

Movie Monday #9 - Mikä fiilis!

Meinasin kirjoittaa tämänkin haasteen kohdalla animaatiosta, mutta sitten totesin pienessä mielessäni että tämä blogi on nyt täynnä animaatioita joten valitaanpa välillä jonkinsortin näytelty elokuva! Lyhyen pohdinnan jälkeen päädyin valitsemaan Stephen Herekin ohjaaman seikkailuelokuvan, 101 Dalmatialaista. Kyseessähän ei siis todellakaan ole Disneyn animaatio vuodelta 1961 vaan nimenomaan tämä näytelty versio vuodelta 1996.

Syy miksi valitsin juuri tämän elokuvan tänään, on se että olin 6 vuotias nähdessäni tämän elokuvan ensimmäisen kerran. Se ei suinkaan ole ainoa syy; tämä elokuva oli ensimmäinen elokuva, jonka näin elokuvateatterissa ilman että äiti oli mukana. Eikä siinä vielä kaikki! Tämä oli myös ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa pojan kanssa! No, poikahan oli tietenkin äitini entisen luokkalaisen poika ja kaiketi vuotta minua vanhempi. Ja voi olla että vanhempamme olivat kuitenkin mukana salissa katsomassa elokuvaa ja vahtimassa meitä, mutta muistelisin etteivät olleet ja että äiti odotti meitä autolla kun elokuva loppui. Ja oi, oodi Kuusankosken Studio123-teatterille ja ykkössalille! Se on se kaikista isoin sali ja sieltä on jännät portaat alakertaan!
Noh, sinänsä tämä elokuva ei herätä mitään sen kummempia tunteita muuta kuin muiston siitä kuinka ne kaksi roistoa tippuivat sähköaidan tai piikkiaidan päälle haarusilteen ja kuinka sille sitten naurettiin kuusi vuotiaana! Ja varmasti naurettaisi nytkin, kiitos tuon ihanan muiston.
Sinänsä harmillista on se etten muista tästä elokuvasta juuri paljoakaan koska en ole nähnyt tätä miljoonaan vuoteen! Minulla on tämä kyllä vhs:nä jossakin Oravalassa, mutta en tiedä missä siellä enkä tiedä itseasiassa enää onko se edes ehjä. Täytyy jostain yrittää kaivaa tämän dvd-versio ja katsoa sitten uudestaan.

MovieMonday #8 - Lapsuuden sankarille

Nyt olen ikävä ihminen ja skippaan kaksi edellistä Movie Monday-haastetta, koska en yksinkertaisesti koe nähneeni vielä tarpeeksi klassikkoelokuvia osatakseni nimetä sitä kaikista tylsintä. En itseasiassa ole vielä kai nähnyt mitään tarpeeksi tylsää.. Gone but not forgotten-haasteessa taas piti kertoa jostakusta minuun vaikuttaneesta näyttelijästä, joka on kuollut. Tällä hetkellä on olemassa vain yksi näyttelijä, jonka poismenoa suren mutta en koe voivani kirjoittaa hänestä tekstiä. Tajusin näyttelijän hienouden vasta liian myöhään ja koen että hänestä kirjoittaminen loukkaisi kyseisen näyttelijän muistoa.
Siirryn siis suoraan kirjoittamaan lapsuuden sankaristani, mikä sen sijaan ei ollut yhtään vaikea haaste!

Itseasiassa nyt kyse ei ole elokuvan hahmosta vaan pikemminkin.. TV-sarjan. Mutta elokuva tai sarja, tämä anime ja sen päähenkilö ovat varmasti vaikuttaneet elämääni kaikista eniten aivan lapsuudesta saakka! Taisin itseasiassa olla 4 tai 5 vuotias kun ensikerran tämän sarjan näin ja se selittäneekin ehkä joitakin outoja ajatuksiani.
Kyseessähän on tietenkin Yoshihiro Takahashin uskomatontakin uskomattomampi HOPEANUOLI, jonka myöhemmin (siis paljon myöhemmin) opin tuntemaan melkein yhtä hyvin Ginga: Nagareboshi Gininä. Jos voin sanoa olevani jonkun asian fani niin sitten Hopeanuolen!

Mutta nyt itse hahmoon. Valitsin tämän hahmon, koska en voi muistaa kuinka usein sitä lapsena tuli kavereiden kanssa tapeltua siitä kuka saa olla leikeissä Hopeanuoli. En myöskään jaksa muistaa kuinka monta kertaa hyökkäsimme kavereiden kanssa mummoni pihalla seisovien 4 jättiläismännyn kimppuun kuvitellen niiden olevan Akakabuto ja hänen kolme liittolaistaan. En myöskään pysty sanoin kuvailemaan sitä riemua kun joskus yläasteella ollessani kuulin että leikkaamaton Hopeanuoli-boxi on saapunut Suomeen! Pitihän se tilata saman tien ja maksoin siitä muistaakseni 89,95 euroa + postimaksut. Seuraavalla viikolla boxi taisi löytyä Anttilan hyllystä alle 50 eurolla. Mutta koska boxi piti saada heti, se tilattiin heti.
En myöskään jaksa muistaa kuinka monta sataa sivua olen kirjoittanut fanfictionia tästä samaisesta sarjasta.

Hopeanuoli ei nyt myöhemmällä iällä tosin ole enää se suosikkihahmoni tästä sarjasta, mutta silloin lapsena.. Silloin kukaan ei ollut kovempi jätkä kuin Hopeanuoli. Hei, se osasi sukunsa "kuolettavan iskun" ja kaatoi Akakabuton! Ja sitten siitä tuli Japanin suurimman koiralauman johtaja! Voiko coolimpaa ollakaan?
Vastaus: Ei voi. Siksi Hopeanuoli.

Movie Monday #5 - Päässäni soi ja soi ja soi

Tämä on niin älyttömän vaikea aihealue että se katkaisi tämän kirisimiseni vähäksi aikaa, koska en yksinkertaisesti voinut taaskaan keksiä vain yhtä! Jotenkin tuntuu että päähän jää puolet elokuvien biiseistä. Ja eihän se paha asia ole. Toisen ongelman muodosti se ettei minulla ole hajuakaan, mitä biisejä ne ovat saatika mitenkä löytää ne. Ja kolmannen ongelman tuotta ase etä useista elokuvista jää hyvin monet biisit päähän varsinkin jos elokuvat on katsonut noin triljoona kertaa. Ja kaikki nämä ongelmat tuntuvat löytyvän mm. Taru Sormusten Herrasta-trilogiasta, johon liittyy myös se ongelma etten haluaisi kirjoittaa kyseisestä trilogiasta mitään vielä, koska suunnitteilla on kunnon maratoni siihen liittyen. Joten saatte kuulla/lukea siitä vielä paljon tämän blogin yhteydessä. Jättäkäämme siis TSH aivan oman onnensa nojaan toistaiseksi ja yrittäkäämme keskittyä joihinkin muihin elokuviin, joihin liittyvät nämä samat ongelmat.
Itseasiassa nyt kun aloin ajattelemaan niin soundtrackithän kattavat kaikki kappaleet, mitä elokuvissa esiintyy, joten.. Hah! Voinen pitäytyä kokonaan piirretyissä ja näin ollen välttää ankean "en tiedä biisin nimeä, joten en voi linkittää sitä tähän"-ajatuksen. Keskittykäämme siis piirrettyihin!


Disney's Tangled Music Video "Something That I Want"
Tämän ensimmäisen biisin valitsin, koska siihen liittyy kaikista hienoin muisto ikinä! Tai no ainakin sinä aikana kun työskentelin pääsääntöisesti Studio123:ssa. Elokuvan jälkeen piti laskeutua raput alas keräämään 3D-laseja ja mikä olisikaan hienompaa kuin kävellä tämän biisin tahdissa ne alas samaan aikaan kun valot syttyvät ja ihmiset nousevat penkeistään..


Spirit - This Is Where I Belong (Finnish)
Spiritin kaikki biisit ovat älyttömän tarttuvia, kuuli ne sitten suomeksi tai englanniksi mutta minä itse pidän enemmän siitä että piirretyt/animaatiot katsotaan suomeksi. Kai se on lapsuudesta jäänyt juttu. Joka tapauksessa, Spiritin biisit ovat uskomattomia ja se ihminen, jonka päähän nämä biisit eivät jää pyörimään, se olkoon idolini itsekurinsa takia.


Quest For Camelot - On My Father's Wings - Finnish
Tähän biisin päähän jäämiseen on ainoa syy se että olen katsonut elokuvan vähintään tuhat ja yksi kertaa. Sain tämän käsiini ensimmäisen kerran silloin kun olin 7-vuotias ja (seuraa avautuminen) isäni oli juuri vähän aikaa sitten kuollut. Voitte siis uskoa että tälläinen elokuva, tälläinen biisi iski siihen pieneen muksuun kuin.. nyrkki silmään! Paitsi positiivisessa mielessä..


The Lion King - My Lullaby (Finnish)
Kaikki pahislauluthan ovat mitä tarttuvimpia kaikissa animaatioissa, mutta jotenkin tämä biisi on iskenyt minuun.. Ehkä jopa enemmän kuin Leijona Kuningas ykkösessä Scarin pahislaulu. Ja kyllä, tämä jää päähän. Kuunnelkaa vaikka!


Anastasia - Once Upon a December (Finnish)
Ja viimeisimmäksi biisiksi valitsin nyt uskomattoman Anastasia-elokuvan biisin, jonka toivon mukaan kaikki ovat kuulleet ja nähneet! Tämä biisi toimii sekä englanniksi että suomeksi, mutta myös venäjäksi! Kannattaa siis tutustua variaatioihin!

Voisin jatkaa listaa loputtomiin, koska suurin osa animaatioiden biiseistä ovat mitä tarttuvimman laatuisia! Mutta lopetan, koska nyt iski auttamatta hirveä hinku katsoa jokin noista elokuvista. Tuskin katson juuri nyt, koska selvitin juuri Kuninkaan Puheen, mutta menen youtubeen.. kuuntelemaan lisää elokuvien biisejä. Tehkää te samoin!

Movie Monday

Kuninkaan Puhe

Yksinelämisen riemuvoitto on se, kun saat elokuvaa katsoessasi näyttää kaikki tunteet ilman että kukaan katsoo sinua oudoksuen. Joskin voin melkein nyt nähdä teidän lukijoiden katseet kun luette seuraavaa ja sekös vasta outoa onkin.
Tänään katsoin Kuninkaan Puheen ja noh, ei kai tule enää tässä vaiheessa yllätyksenä se että tippa linssissähän täällä istuttiin. Se tuskin yllättää ketään, mutta oudoksuvia katseita ja useampaan kertaan lukemista voipi aiheuttaa se että taputin elokuvan loppupuolella, koska kaikki muutkin taputtivat tuoreelle Kuningas Yrjö VI:lle.
Ehkei tämä kuitenkaan ollut niin outoa, kuin olisin kuvitellut.. Tai siis olettehan tekin elokuvahörhöjä, eikö? Ja te, jotka olette nähneet Kuninkaan Puheen, te varmasti ymmärrätte miksi oli pakko taputtaa mukana! Ja te taas, jotka ette ole elokuvaa nähneet, nyt kipin kapin kauppaan!

Tom Hooper ei turhaan ansainnut oscariaan tämän elokuvan ohjaamisesta eikä elokuva turhaan voittanut samaista pystiä vuoden 2010 parhaana elokuvana. Eikä voi tietenkään jättää mainitsematta että Colin Firth ansaitsi hänkin miespääosan pystin samaisena vuonna. Ainiin! Rohmusipa elokuva parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen oscarinkin, joten 4 oscaria! Se itsessään kertoo jo hyvin paljon elokuvan laadusta!

Elokuvan parasta antia ovat ehdottomasti Colin Firthin lisäksi Geoffrey Rush, joka näytteli Lionel Loguea, kuningas Yrjö VI:n tai tuttavallisemmin Bertien puheterapeuttia. Naispääosissa nähdään uskomaton Helena Bonham-Carter, joka taas näytteli Bertien vaimoa Elizabethia. Elokuvassa keskitytään lähes kokonaisuudessaan Lionelin ja Bertien kasvavaan ja aika-ajoin hieman pokkuroivaan ystävyyssuhteeseen, joka syntyy Elizabethin saatettua miehensä Lionelin vastaanotolle. Aluksi Bertie vaatii Lionelia puhuttelemaan häntä arvonsa mukaisesti, mutta loppujen lopuksi ystävyys ja luottamus vie voiton ja kuningas muuttuu Bertieksi ja tohtori Lioneliksi. Kaunis tarina ystävyydestä ja kasvamisesta, ja etenkin omien pelkojensa voittamisesta.

Muistan kun kävin tämänkin elokuvan katsomassa teatterissa silloin aikanaan. Ennakkoluuloja oli ja paljon olikin, koska en jaksanut uskoa että kuninkaan puheesta saisi mitään mielenkiintoista pätkää aikaiseksi. Myönnän typeryyteni ja kadun että koskaan epäilin tätä elokuvaa. Tuskin oscar-ehdokkuuksia ja myöhemmin palkintoja saa mikään kovin turha teos, eikö? No elokuva vei minut mukanaan ja rakastuin siihen. En onnistunut kävelemään kaupan dvd-hyllyn ohi kuin kerran ja tämä tarttui mukaani. Itkin silmät päässäni elokuvissa ja istuin tippa linssissä kotisohvalla. Taputin elokuvan mukana, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Tämä elokuva on ehdottomasti katsomisen arvoinen pätkä!

Movie Monday #4 - Itkupilli

Tämä tehtävä on omalla kohdallani täysin mahdoton, koska kun katson elokuvan elokuvateatterissa, itken silmät päästäni melkein aina. Oikeastaan jos kokemus ei saa meikkejäni leviämään, voin todeta elokuvan täysin turhaksi. Tälläisiä kokemuksia on ollut nyt.. kaksi vähän ajan sisällä. Pirates of the Caribbeanin neljäs osa ja tämä uusin supersankarielokuva, Green Lantern. Siinäpä kaksi elokuvaa, jotka eivät saaneet aikaan juuri minkäänlaista tunnetta. Korkeintaan kyllästymistä. Pirates of the Caribbeanit olivat hyviä silloin kun niitä oli vain yksi trilogia, nyt kun Jack on päähenkilö niin homma maistuu enemmän puulta. Ja Green Lantern oli vain huono.
Mutta tosiaan kohdallani on mahdotonta valita vain yhtä elokuvaa, jonka aikana olisin itkenyt silmät päästäni joten päätin tehdä tälläisetn top5:n. Viisi elokuvaa viime vuosilta, joiden aikana itken lähes poikkeuksetta. Aloitetaan numerosta 5.

5. The Last Samurai
Edward ZwickEdward Zwickin vuonna 2003 ohjaama elokuva, jonka pääosissa nähdään Tom Cruise. Muistan varmaan aina kun kävin tämän elokuvan katsomassa äitini kanssa ja itkin koko loppuelokuvan ajan. Äitini jaksaa muistutella minulle vieläkin siitä, mutta minkäs teet! Täytyy katsoa tämä elokuva joku päivä taas ja kokeilla pystynkö katsomaan loppukohtauksen ilman kyyneleitä. Hieman epäilen.

4. The King Arthur
Vuonna 2004 ilmestynyt elokuva, jonka ohjasi Antoine Fuqua ja jonka pääosissa nähtiin mm. Clive Owen, Ioan Gruffudd ja Keira Knightley.
Tämän elokuvan kanssa oli oikeastaan sama juttu kuin Samurainkin kanssa. Kävin katsomassa tämänkin äitini kanssa. Mutta miksi tämä nousee sijalle 4 ja menee siten Samurain yli? Yleensä kun katson fantasiapainotteisia elokuvia niin aina lempihahmoni kuolee elokuvissa ja saan itkeä silmät päästäni. Tämän elokuvan kohdalla kaksi lempihahmoani kuoli elokuvan lopussa ja vielä peräjälkeen! Voitte siis vain kuvitella sitä itkun määrää!

3. Taru Sormusten Herrasta - Sormuksen Ritarit
Vuonna 2001 Peter Jacksonin uskomattomasta elokuvatrilogiasta ilmestyi ensimmäinen osa ja minä olin silloin vielä typerä pentu enkä käynyt katsomassa tätä. Tuskin tiesin koko elokuvasta mitään ennen kuin sain vhs:n käteeni. Pääosissa nähtiin joukko uskomattomia näyttelijöitä ja voisin vain kopioida tähän koko näyttelijäkaartin, mutta valitsen nyt muutamat; Viggo Mortensen, Elijah Wood ja Liv Tyler.
Voin vain kuvitella kuinka paljon olisin itkenyt elokuvan aikana jos olisin käynyt katsomassa tämän elokuvateatterissa, koska jo kotisohvalla sain vuodattaa liutan kyyneliä elokuvan lopussa. Totta on että itkin myös kakkososassa ja kaiketi myös Kuninkaan Paluun aikana, mutta eniten on jäänyt mieleen tämä ensimmäinen osa ja sen vaikutus koko elokuvamaailmaani.

2. Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset osa 2.
Olen järjetön Harry Potter-kirjojen fani, mutten ole koskaan sen suuremmin lämmennyt näille elokuville. Ehkä juuri siksi että olen kirjojen fani. Olen kuitenkin käynyt jokaisen osan katsomassa äitini kanssa elokuvissa ja niinpä painelimme katsomaan myös tämän viimeisistä viimeisimmän osan. Enkä olisi uskonut että parun niin älyttömän paljon kuin mitä tulin parkumaan.
Katsotaanpas.. Elokuva kestää noin pari tuntia ja minä aloitin itkemisen jotakuinkin puolessa välissä. Loppua ei sitten näkynytkään, koska tasaisin väliajoin tuli jokin kohtaus, mikä sai padot taas avautumaan. Täytyisi kai katsoa tämä elokuva uudelleen, josko näkisinkin siitä jotain muutakin kuin pelkkiä itkuparkukohtauksia.

1. AVATAR
Mutta vaikka itkin silmät päästäni (kuinkahan mones kerta on kun käytän tuota fraasia) Potterin aikana, se ei ole mitään verrattuna Avatar-vollottamiseeni vuonna 2009. James Cameronin Avatar on ehkä kaunein elokuva ikinä ja minusta 3D:llä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tilannekuvaukset, näyttelijätaidot ja elokuvan musiikki saivat minussa sellaisen puolen esiin etten mitään muuta tehnyt kuin itkin varmaan koko elokuvan ajan. Siis juonellisestihan elokuva ei ole kovin kummoinen, mutta niin kaunis ja niin uskomaton. Ja tämän elokuvan myötä ihmisviha pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Tämä elokuva on kaiketi myös ainoa elokuva, jonka aikana itken edelleen vaikka olen nähnyt elokuvan jo ainakin kymmenen kertaa. En vain voi sille mitään, kaikki on vaan niin kaunista.

Movie Monday

MovieMonday #3 - Elämän menetetyt tunnit

Tämä oli älyttömän helppo tehtävänanto eikä kauaa tarvinut miettiä! Elämäni menetetyimmät tunnit elin varmasti Beowulfin parissa. Kadun sitä että katsoin koko elokuvan ja itken, koska koko elokuva piti ylipäätään tehdä. Itseasiassa elokuva on niin kamala etten aio kirjoittaa siitä selitystä uudelleen vaan kopioin vanhan tekstin edellisestä elokuvablogistani.

En tiennyt mitä odottaa kun aloin katsomaan Beowulfia, mutta en ainakaan odottanut tökeröä animaatiota. Joskus niiden pienien pätkien perusteella, mitä olin nähnyt, olin elänyt siinä luulossa että elokuva olisi näytelty eikä kokonaan animaatio. Noh, hyväksyin nopeasti sen ajatuksen että tämä on animaatio. Silti kysyin itseltäni ja äidiltäni viiden minuutin välein "miksi tämä on animaatio?!" ja totesin vähintään yhtä usein että elokuva olisi toiminut paljon paremmin kokonaan näyteltynä versiona, johon olisi upotettu hieman animaatiota..

Pahimmillaan animaatio näytti joltain köyhältä peliversiolta ja tässäkin suhteessa ehdin ajatella että "ou mai.. Sormusten herrasta tehdyt tietokonepelitkin on uskottavampia kuin tämä animaatio.."
Beowulf nänneineen oli jotain niin hirveää ja oksettavaa ettei mitään rajaa. Muutkin miehet elokuvassa olivat.. oksettavia lihaskimppuja. Naiset oli siloposkisia ja suurisilmäisiä.. ja isotissisiä tottakai.

Grendel vaikutti aluksi ihan coolilta, mutta sitten sekin meni yli.. äitinsä kanssa ollessaan löytyi ehkä ainoa sympatiaa herättävä kohtaus. Tieto siitä että Grendel oli sen vanhan kunkun poika niin.. Se pilasi koko homman ja aiheutti ennalta-arvatun loppusilauksen. Tottakai Beowulf lankeaisi.
Aivan loppukohtaus taas oli ehkä osittain hieno.. Siis se aivan viimeinen kohtaus missä Beowulf paloi siellä veneessä. Tässä vaan jätettiin hieman liikaa katsojan itsensä käsiin. Aluksi se oli ihan hienoa, mutta sitten sitä tuijottelua oli ihan liikaa..

En siis tykännyt! En yhtään! Älkää katsoko tätä! Joku vielä loukkasi Klonkun (Lotr) muistoa vertaamalle Grendeliä Klonkkuun.. Jos siis olette LOTR-faneja niin älkää missään tapauksessa katsoko tätä! Itse suurena Lotr ja Klonkkun-fanina olen hyvin, hyvin pettynyt.. Siinäpä parituntinen, jota en koskaan saa takaisin. Hyi tätä myötähäpeää.

MovieMonday #2 - Rakkain elokuvahahmo

Ajattelin ensin että rakkain elokuvahahmo olisi älyttömän vaikea, koska rakastan niin älyttömän monia elokuvia ja hahmoja, mutta.. Tuijoteltuani hetken leffahyllyäni ja ajateltuani nimenomaa hahmoja elokuvissa enkä itse elokuvia, totesin että vuoden 1976 Rocky-elokuva päähenkilöineen kyllä vie voiton mennen tullen!

Tästä on nyt muutama vuosi kun tutustuin Rocky-elokuviin ja ensimmäinen kysymykseni oli "miksi tuo mies puhuu noin oudosti?" ja äitini selitti minulle jotain näyttelijälle tapahtuneesta kasvohalvauksesta. Aluksi olin hyvin negatiivinen, koska en pidä lihaskimpuista ja siitä että porukka vain mättää toisiaan turpaan. Ei siinä tunnu olevan mitään järkeä. Elokuvan lopulla olin kuitenkin jo ihan myyty ja seuraavana päivänä juoksin Anttilaan ja ostin Rockyt 1-6. Kutosta en sitten katsonutkaan ennen kuin vasta viime vuonna, koska pelkäsin että Rocky häviää.

Mikä siis on hienointa Rockyssa hahmona? Eniten hahmossa minuun vaikutti se älyttömän suuri päättäväisyys. Se ettei hahmo koskaan antanut periksi vaan yritti ja yritti ja yritti.. ja vielä kerran yritti. Vaikka tuo hakattiin tohjoksi, tuo jatkoi yrittämistä. Hahmo on hyvin inspiroiva ja jos tuntuu ettei mikään onnistu niin siinä tapauksessa ei kun Rocky pyörimään. Kyllä varmasti tulee suuri tehobuusti! Koska Rocky on ykkönen ja Rocky ei häviä.
Rocky on muutenkin sympaattisuuden perikuva. Hahmo monine ulottuvuuksineen; toisaalta päättäväinen nyrkkeilijä, toisaalta pikkupoika joka vain haluaa seurata unelmiaan.. ja toisaalta taas rakastava aviomies.
Rocky on ehdottomasti kaikista elokuvamaailman hahmoista eniten minuun vaikuttanut hahmo! Hauskinta on että en pidä Sylvester Stallonesta, mutta rakastan Rockya. Rocky on hahmo, joka luultavasti tulee motivoimaan minua päivieni päähän. Kiitos Rocky.

Movie Monday

Movie Monday #1 Musikaali

Olen nyt vähän myöhässä tämän Movie Mondayn kanssa, mutta päätin ottaa kunnon kirin koska niin monta ihanaa teemaa on jo käyty läpi enkä halua missata yhtään.. Joten tulevien päivien aikana tulee tulemaan 11 Movie Mondey-tehtävänantoa. Toivottavasti saan mielenkiintoisia merkintöjä aikaiseksi näin nopeasti. Katsotaan! Nyt kuitenkin musikaalin pariin.


Ja valitsen tähän vuoden 1978 elokuvan Grease, jonka ohjasi Randal Kleiser ja jonka pääosissa nähtiin John Travolta ja Olivia Newton-John.
Miksi siis valitsin tämän musikaalin? Koska se on yksi ensimmäisistä musikaaleista, jonka näin niin että tajusin ylipäätään katsovani musikaalia. Tästä nyt on monta vuotta jo aikaa ja jos puhuttaisiin ihan ensimmäisestä musikaalista, minkä olen nähnyt, niin se olisi vuoden 1964 Mary Poppins eli Maija Poppanen. Jostain syystä rakastin sitä pienenä, mutta nyt en enää.. Sanotaank en rakasta sitä enää yhtä paljon.
Mutta Greaseen rakastuin heti ensisilmäyksellä kun näin tämän ja rakkaus vain syveni ostettuani kyseisen musikaalin leffahyllyyni. Eihän elokuvassa kovin kummoista juonta ole, mutta biisit ja hahmot vievät mukaansa ja sitä vain uppoaa tarinaan.
Mitä siis voin sanoa? Rakastan Greasea, vaikka useat ehkä pitävätkin sitä hömppämusikaalina.

Jos Movie Monday-jutut kiinnostavat niin kannattaa kurkata tähän suuntaan: Movie Monday

Elokuvien vastenmieliset pahikset

Katsoin tänään D.J. Caruson ohjaaman scifitrillerin, I am number fourin, jonka myös nappasin Anttilan leffahyllystä tänään mukaani. Elokuvaa en nyt sen suuremmin ala puimaan, koska ei ole juuri kummempaa sanottavaa siitä. Ihan katottava pätkä, mutta noh.. Keskityn mieluummin puimaan tänään sitä että useat elokuvat pilataan rumilla pääpahiksilla!
Aihetta varten olen kerännyt kolme aivan loistavan rumaa pahista muutamasta elokuvasta! Tästä ensimmäinen on juuri tästä tämän vuoden scifipätkästä..

Elokuvan pääpahikset ovat The Mogadorians, jotka ovat hyvin mitäänsanomattomia lukuunottamatta sitä että he ovat rumia ja vastenmielisiä. He ovat joukko toiselta planeetalta olevia alieneita, jotka ovat tulleet maahan etsimään jotain toista alienijoukkoa, joita on yhdeksän ja jotka ovat ainoita jotka voivat.. pelastaa planeettansa tai jotain. No tosiaan. Näiden pääpahisten suurin tarkoitus on tosiaan yrittää näyttää coolilta ja pelottavalta, puhua häiritsevän mörisevällä ja mitäänsanomattomalla äänellä eli.. Yhteenveto; rumia ja vastenmielisiä, eivät onnistu vakuuttamaan missään muotoa. Muuta kuin rumuudellaan.

Kaikkien aikojen vastenmielisin pahis taitaa kuitenkin löytyä kaikkien aikojen vastenmielisimmästä elokuvasta eli Robert Zemeckisin vuonna 2007 ohjaamasta Beowulfista. Itseasiassa kuvassa oleva Grendel ei tainnut loppupeleissä olla edes pahis. Hän vain sattui olemaan kauniin ja isotissisen naispahiksen ruma ja vastenmielinen poika, joka hyökkäili aika-ajoin johonkin kylään ja tappoi kaikki.. Mutta ei hän paha ollut, ei. Ruma ja vastenmielinen sen sijaan.. Voi kyllä! Beowulf oli kaikin puolin muutenkin kamala elokuva, jota ei olisi koskaan pitänyt tehdä, mutta tämä hahmo vain syvensi sitä kuvaa!

Viimeisinpänä, muttei tosiaankaan vähäisimpänä, haluan esitellä paraikaa teattereissa pyörivän, ohjaaja Martin Campbellin Green Lantern-elokuvan pikkupahiksen, Hector Hammondin. Hän oli aluksi aivan normaali veikko, ehkä jopa hieman suloinenkin. Sitten hän pääsi tutkimaan kuolleen alienin ruumista ja kesken tutkinnan hänen sormenpäänsä läpi meni jokin.. hohtava möykky. Pian hänen päänsä alkoi turvota muodottomaksi ja hän muuttui kirjaimellisesti rumaksi. Hän sai kyllä erikoisia voimia muodonmuutoksensa lomasta; hän pystyi lukemaan ajatuksia ja näki kosketuksen kautta toisten muistoihin. Nämä asiat vain kalpenivat ja vaipuivat unholaan, koska elokuvateatterissa sitä pystyi ajattelemaan vain yhtä asiaa; "miksi?"

Nyt kysynkin siis; miksi elokuvat pitää pilata vastenmielisillä ja oikeasti rumilla pahiksilla? Hyvikset ovat lähes poikkeuksetta komeita, kauniita tai vähintään sympaattisia ja vetoavat aina katsojaan, koska ovat niin söpöjä. Miksi pahiksien pitää niin usein olla rumia, vastenmielisiä ja täysin epäinhimillisiä olentoja? Miksei pahis voi olla inhimillisen näköinen, fiksu ja oikeasti nerokas pahis? Tätä miettiessäni ja kysellessäni ihmisiltä, vain muutama pahis nousi ylitse muiden. Muutama, jolla on sekä cool ulkomuoto että oikeasti älyä! Tällä hetkellä moinen komistus löytyy Christopher Nolanin ohjaamasta Batman: The Dark Knight-elokuvasta. Heath Ledgerin tulkitsema Jokeri on vertaansa vailla oleva pahis, jonkalaisia kaikkien pahiksien pitäisi olla. En nyt sano "ottakaa mallia Jokerista ja tehkää pahiksista samanlaisia!" vaan kehotan tekemään pääpahiksistakin inhimillisiä persoonia, ei vastenmielisiä olentoja. Scifielokuvissakin.. Pääpahis voi olla inhimillinen ja persoonallinen olento vaikka tuleekin ulkoavaruudesta!

James Cameronin AVATAR ja ihmeellinen Zoë Saldaña

James Cameron on ihmeellinen mies. Eikun en alotakkaan tätä merkintääni kertomalla Cameronista, koska haluan tehdä yksittäisen Cameron-merkinnän tulevaisuudessa. Nyt kuitenkin hänen suurimpaan saavutukseensa, jonka eteen mies on tehnyt aivan mielettömän paljon hommia; AVATAR.
Joulukuussa 2009 ensi-iltansa maailmalla (ja Suomessa) saanut elokuva on ensimmäinen Cameronin elokuva sitten Titanicin 1997. Elokuvan budjetti oli niin järjettömän suuri että se nousi maailman kalleimpien elokuvien top5:een. Budjetti on maksanut itsensä kuitenkin komeasti takaisin, sillä elokuva sai todella suuren suosion ympäri maailmaa. Suurimmalti osin elokuvaa mainostettiin 3D-elokuvana ja tämä ominaisuus olikin aivan silmiä hivelevä silloin elokuvateatterissa. Mutta nyt kun tämä elokuva on dvd:llä, sitä huomaa ettei 3D:llä ollut loppupeleissä mitään merkitystä; elokuva on loistava ilman sitäkin.

Kun aikoinani ensimmäisen kerran näin Avatarin trailerin, en uskonut ikinä meneväni katsomaan moista elokuvaa. Sininen alkuasukaskansa ei juurikaan herättänyt mielenkiintoa. Mutta menin katsomaan elokuvan kuitenkin, koska kaikki puhuivat siitä. Ja rakastuin ensisilmäyksellä. Monet ovat sanoneet että elokuvan tarina on käyty useasti läpi mm. Disneyn Pocahontas-animaatiossa vuonna 1995. Tottahan tämä on, mutta tarina tuntuu paranevan kerta toisensa jälkeen.
Nyt aion kuitenkin nostaa yhden näyttelijän ylitse muiden tässä elokuvassa. Ei, se ei ole Michelle Rodriguez (Trudy) vaikka sitä naista rakastankin vaan Zoë Saldaña, joka näyttelee Na'vi-kansan johtajan tytärtä, Neytiriä.

Mielestäni Saldaña on jäänyt hyvin paljon varjoon vaikka nainen näytteleekin elokuvan naispääosaa ja aivan loistavasti nainen näytteleekin! Saldañan roolisuoritus elokuvassa saa minut joka ainut katsomiskerta vollottamaan silmät päästäni. Kun istun leffateatterissa, itken suurimmassa osassa elokuvia koska ne vain koskettavat jotenkin älyttömän paljon. Joskus pelkkä musiikki aiheuttaa tunneryöpyn, mutta yleensä vain elokuvateatterissa. Avatarin aikana itkin varmaan puolet elokuvasta, koska elokuva oli aivan liian loistava. Musiikkeineen kaikkineen. Mutta Avatar nousi elokuvana ylitse muiden ainakin siinä suhteessa etten ole kertaakaan katsonut sitä dvd:ltä itkemättä. Tähän suurin syy on Saldañan ihana ja loistava näytteleminen; se miten nainen saa kaiken raivon ja surun ja muut tunteet todella hyvin välitettyä vaikka hänen roolihahmonsa onkin tietokonehahmo kaikin puolin. Minä vain.. En kestä. Sen naisen kuuluisi paistatella valokeiloissa ja tehdä uskomattomia roolisuorituksia.. Mutta missä hän oikein on?
Etsintäkuuluttakaa Zoë Saldaña, koska elokuvamaailma tarvitsee vahvoja, tunteikkaita ja aitoja naisnäyttelijöitä!

Kuusi ystävystä Manhattanilta

Kun David Crane ja Marta Kauffman alkoivat 1990-luvulla tekemään tv-sarjaa kuudesta ystävyksestä, he tuskin tiesivät kuinka maailmanlaajuisesti suosittu sarja heidän käsissään lepäsi. Ensimmäinen tuotantokausi saatiin USA:n televisioon vuonna 1994 ja pääosissa nähtiin kuusi erinomaista näyttelijää; Jennifer Aniston näytteli hemmoteltua, rikkaiden vanhempien rikasta lasta, Rachel Greeniä, joka ei ole ikinä tehnyt päivääkään töitä. Hänen jätettyä hammaslääkärimiehensä alttarille, hän pakeni kaupungissa ainoan tuntemansa ihmisen (jota ei oltu kutsuttu häihin) luo; Monica Gellerin, jonka hahmoa tulkitsi Courtney Cox. Monica oli nuoruudessaan paksumman puoleinen nainen, joka kuitenkin sai laihdutettua itselleen ampiaisvyötärön ennen kuin täytti 25 vuotta. Monicalla on vanhempi veli, Ross Geller, joka on ollut toivottoman rakastunut Racheliin pienestä pitäen. Rossin hahmo oli David Schwimmerin kätösissä ja mies saikin Rossin tiedenörtteyden ja dinosauruskiinnostuksen näkymään hahmostaan yhtä paljon kuin tuon teinirakkauden pikkusiskonsa parasta ystävää kohtaan.
Kolmantena naisena kaveriporukassa vaikuttaa Lisa Kudrown Phoebe Buffey, joka on hyvin omalaatuinen persoona. Hän ei syö lihaa, hän ei usko evoluutioon ja hän soittaa kitarallaan omalaatuisia biisejä, joista tunntetuin on varmasti Smelly Cat.
Rachelin ja Monican kimppakämppää vastapäätä on oikea poikamiesboxi, jossa asuu kaksi heidän ikäistään miestä; Joey Tribbiani, jota näyttelee Matt LeBlanc, on komea ja tyhmä italiaano, joka ei tunnu koskaan katsovan naisen silmiin vaan kaksikymmentä senttiä alemmas. Tuon tyhmyydestä (ja kaikesta muustakin) vääntää vitsejä omasta mielestäni sarjan ehdottomasti kantavin voima, Chandler Bing Matthew Perryn esittämänä. Chandlerin vanhemmat erosivat kiitospäivänä pojan ollessa pieni, mies kehitti itselleen puolustusmekanismin joka perustuu vitseihin ja nauramiseen; suurin osa Frendien tilannekomiikasta taitaakin olla Chandlerin suunnalta.

Sarja ei ole teknisesti mikään maailman täydellisin tuotanto; ikkunoista heijastuvat aika-ajoin kamera työtiimeineen ja muutenkin sarja suosii klaffivirheitä sun muuta pientä. Näitä asioita ei kuitenkaan muista tuijottaa vaikka kuinka ammattilainen olisikin, koska tarina vie ja oikeasti hauskat tempaukset vievät mukanaan. Itse olen katsonut Frendien kaikki tuotantokaudet useammin kuin jaksan muistaa ja tottakai ne löytyvät tuolta hyllyköstäni siistissä rivissä.
Tällä hetkellä aloin pitkästä aikaa tuijottamaan Frendejä alusta ja.. Kahden päivän sisään olen saanut kaksi tuotantokautta kymmenestä katsottua. Tämä sarja on siitäkin hyvä että jos on nähnyt sarjan aikaisemmin, sitä voi pitää taustahälynä. Itse muutin Frendien tahtiin tässä eilen ja tänään. Toimii, joskin välillä meinaa unohtua sohvalle tuijottamaan telkkaria koska ohjelma vaan on liian hyvää.. Eikä sarja kärsi monestakaan katsomiskerrasta vaan tätä voi tosiaan katsoa useampaan otteeseen! 10 tuotantokautta saattaa tuntua pitkältä ja etenkin kalliilta, mutta joka kausi on hintansa arvoinen!

Jos ei kuitenkaan viitsi lähteä kauppaan ostamaan kymmentä tuotantokautta, kannattaa kääntää joka arkipäivä televisio Subille n. kello 20.00. Sieltä on käsittääkseni tullut jo monta vuotta Frendit ja tulee yhä!

Uusi alku

Uusi aikakausi elämässä on aluillaan juuri, joten kai se enteilee myös uudesta blogista, eikö? Tällä kertaa aloitan tämän blogin kirjoittamisen toteamalla itseni surkimukseksi, mutta ainakin hyvillä mielin voin kertoa että minulla on sentään elämä.

Surkimus? Miten niin. Koska tein viime uutena vuotena lupauksen että katson 501 elokuvaa tämän vuoden aikana ja sain 74 katsottua ja kyllästyin. Tai en kyllästynyt elokuviin vaan siihen blogiin, minkä pystytin tukemaan tätä ajatusta. Ja jotenkin tuntui hirveän turhauttavalta koska en voinut katsoa lempielokuviani uudestaan koska tuo blogi huusi päässäni että "sitten et saa uutta merkintää ja tilastot pysyy samana!". Niinpä sitten.. Sanon itseni irti moisesta. Lisäksi nyt kun aloitan koulun Tamkin elokuva ja tv-linjalla niin minusta on oikein osuvaa perustaa uusi blogi, jossa voin sitten tuoda julki ajatuksiani elokuvista, tv-tuotannoista, koulusta, elokuvien tekemisestä, ohjaajista, kuvaajista etc. Joten tässä tulee uusi Roxx Deckerin elokuvablogi!

Kirjoitan nyt varmaan ensimmäisen kunnon blogimerkintäni kirjoitan todennäköisesti David Cranen ja Marta Kauffmanin luomasta yhdysvaltalaisesta tv-sarjasta, Frendeistä. Tämä siksi että ensinäkin rakastan tuota sarjaa sen jokaista tuotantokautta myöten.. ja se toimii loistavana taustahälynä kun muuttaa tai tekee ruokaa tai ylipäätään.. on yksin kotona. Siitä lisää seuraavassa merkinnässä!